Luther –säätiö on jälleen tapetilla. Pojat ovat menneet ja kastaneet omin luvin. Piispat ottivat tiukan linjan, kuten odottaa saattaa. Vaikka ensimmäiset säätiöiden pappien kastamat lapset liitettiinkin jälkikäteen kirkkomme seurakuntien jäseniksi, niin enää niin ei saisi tehdä. Jotkut konservatiiviset äänet kiiruhtivat tuomitsemaan piispojen toimet ja ilmoittivat että nyt pelataan lapsen pelastuksen kustannuksella.

Tavallaan tässä kysymyksessä kaikki ovat oikeassa. Luther-säätiö ja heidän puolustajansa ovat oikeassa siinä, että oikein kastettu on oikein kastettu, vaikka lapsi ei juridisesti kuuluisikaan mihinkään viralliseen paikallisseurakuntaan. Seurakuntarajat ovat ihmisten asettamia, kaiken kaikkiaan aika maallisia juttuja kasteen sakramentaalissa, pyhässä mysteerissä. Lisäksi monissa muissakin tilanteissa joudutaan tinkimään virallisista menettelyistä, esimerkiksi maahanmuuttajien kohdalla. Itse kun olen tehnyt paljon tutkimustyötä uskonnonopetuksen ja siihen liittyvien teologisten kysymysten parissa, niin esille on noussut se kuinka vaikeaa ja erikoista maailman mittakaavassa on suomalainen rekisteröityyn jäsenyyteen perustuva sitoutuminen uskontokuntaan.

En ole taaskaan jaksanut kirjoittaa tänne, se ärsyttää. Syy on siinä, että nyt ei vaan ole oikein mitään sanottavaa. Paastokalenterin pyöritys vei aika paljon voimia, kun joka päivä piti keksiä jotain. Samaan aikaan oli paljon omaakin puuhaa. Tosin silloin pyöri kaikenlaista muutakin mielessä, ikään kuin sivujuonteina. En niitä vaan ehtinyt tänne kirjoitella, pitää kaivella joskus muistiinpanoja.